Poistin kaiken. Miksi? Koska puolessatoista vuodessa ehtii tapahtua niin paljon ettei aiemmilla päivityksillä ole enää mitään merkitystä. Siis aloitan kaiken alusta.
Olen ollut parisuhteessa nyt kohta vuoden. Aika on mennyt samaan aikaan hitaasti ja liian nopeasti, mutta tiedän, että löysin viimein sen oikean. En osaa selittää miksi, tiedän sen. Viikko sitten hän lupasi tulevaisuuden olevan yhteinen kosimalla. Häillä ei ole kiire, mutta vuosi on jo tiedossa. Yhdessä ollaan asuttu jo yli puoli vuotta, enkä päivääkään vaihtaisi. Kaikki tapahtui nopeasti, mutta sen tiesi että tästä ei enää vaan kävellä pois. Ei kumpikaan meistä aio. Ja se on tietoa, ei toivetta.
Miksi selitän tämän kaiken niin tarkasti? Koska haluan. Koska kirjoittamalla sen ylös uskon sen itsekin. Aionko kirjoittaa yksityiskohtaisempaa suhdeanalyysiä jatkossa? En. Tämä ei ole parisuhdeblogi, vaan mun oma blogi. Kirjoitan siitä mitä mä olen, en sitä mitä muut touhuaa. Ajatuksia, ehkä.. kokemuksia, sanoja. Vaikka täyttä huuhaata, olen haaveilija. Pääasiassa haluan vaan sanoa, että tulevaisuuden teksteissä ei ole teemaa, ei tiettyä aihetta, eikä valmiiksi päätettyjä genrejä. Kirjoitan mitä lystään.
Lopetin tupakan kiskomisen. Huomenna tulee viikko.. huijaan kyllä sähkötupakilla, mut toivon että tutkimukset ois oikeessa. Et se ois vähemmän haitallista. Tää on ollu yks hankalimmista päätöksistä tähän mennessä. Ei isoin, ei merkittävin, ei maailmaa mullistavin. Mut hankalin. Oon aina turvautunu tupakkaan kun ahdistaa, surettaa, pelottaa tai jännittää. Kaikki negatiiviset ajatukset oon tukehduttanu savulla. Nyt mä en oo voinu tehdä sitä. Totuus on, että itku ja kasaan painuminen on jokapäivästä, mutta mä en aio sortua enää. Rahat vois käyttää sellasiin asioihin joista nauttii enemmän. Ja jotka tuo enemmän hyötyä ja iloa ku haittaa.
Raha ei ole mun ystävä. Sanoin heipat uralle taksissa, koska ei ne eurot löytäny mua sieltäkään. Ja esimies oli aika kärjessä listalla ihmisistä, jotka sai tehtyä elämästä helvettiä. Mä päätin tehdä sitä mitä mä haluan. Se tiesi vähemmän rahaa (opintotuki on iso vitsi), mut tunteen siitä että päätän itte omasta elämästäni. Musta tulee maalari. Mä tiedän että musta tulee, rakastan sitä hommaa. Se ei ehkä tee musta ökyrikasta ja arvokasta, mut teen oman osani siitä että ihmisten elintilat on sen maalin tai tapetin verran kauniimpia. Kauneutta ei ole koskaan liikaa, ja mä en vois olla ylpeempi sanoessani että aion omalla käden työllä sitä tänne maailmaan tuoda.
En nyt tiedä saako tääkään yritys kirjottaa tulta alleen. Jos ei, niin se on vaan mun häpeeni. Tuskin näitä puolihulluja tarinoita kukaan lukee muutenkaan. Etenkään kun saan idean kirjottaa yhdeltä yöllä.
Myrial kuittaa~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti