Maanantaina arki palaa.

Tässä ei nyt oo tullu kirjoteltua taas. Eipä ole kyllä ollut mitään suurempaa aihettakaan valittaa tai kehua. Ei ole nytkään. Tai tavallaan on, tavallaan ei. Koulu alkaa taas, siitä on ristiriitaset tunteet. Maanantaina pääsee jatkamaan toista vuotta ja tunnen taas tekeväni jotain. Tosin joudun taas kestämään koko vuoden tällä hetkellä ehkä ärsyttävintä ihmistä jonka olen ikänäni tavannut. Yksi _aikuisikäisistä_ luokkalaisistani raastaa mun hermoja niin tiuhaan tahtiin, että tekisi mieli läpsiä poskelle ja käskeä aikuistumaan. Pakko vaan jaksaa, kun ei muuta mahdollisuutta ole. Se siitä valittamisesta siis kun ei sillä mihinkään pääse.

Pitäisi järjestää kahvitteluhetki sukulaisille kihlajaisten kunniaks. Ensi sunnuntaista puhuttiin, pitäis kuurata koko kämppä että tänne kehtaa jonkun pyytää. En muutenkaan tykkää järjestää mitään mihin kuuluu vanhemmat ihmiset jotka varmasti arvostelee jälkeenpäin epäsiisteyttä tai epäjärjestystä. En haluaisi kutsua tänne asuntoon yhtäkään vierasta kun kaikki on vielä niin kesken eikä yhtään niin kun mä tän kämpän ajattelin. Vaan tänne ne on silti tulossa, joten kai se on kestettävä ja nieltävä ylpeytensä. Toivottavasti en kuule myöhemmin kuinka inhottavaa oli olla kun rottien häkistä tulee oma ominaistuoksunsa ja asunto näytti sekalaiselta. Taidan taas murehtia liikaa, mut siltä se aina tuntuu kun joku kattelee ympärilleen tai astuu meidän ovesta sisään. En taida olla ihan emäntä-tyyppiä.

Ajattelin myös ottaa itteäni niskasta kiinni samalla kun arki taas alkaa. Oon syönyt vähän sitä sun tätä koko loman, ja sen kyllä huomaa taas jaksamisessa ja muuten yleisessä olotilassa. Pöhöttää koko ajan ja suola turvottaa silmiä. Jospä siis tämä tupakkilakon jälkeinen syömisbuumi pistettäisi seuraavaksi poikki. Kaippa se vähän helpottaa kun koulussa saa taas ruoan ja kotona ei sitten enää tarvitse vaivautua kun sen verta mitä ukkokulta syö. Ja tosiasia, että joudun pöyräilemään kouluun joka ikinen aamu luulisi kohentavan kuntoa edes hiukan. Kunhan vaan takamus tottuisi ensin siihen satulaan, se todella särkee.

Tässä nyt taas nämä päällimmäiset, tällä kertaa ei tullut sielukasta tekstiä sitten ollenkaan.

Myrial kuittaa~

Ei makeaa mahan täydeltä

Kaikki pelot ja epäilykset mökkireissua kohtaan oli aivan aiheettomia.. ajattelin kertoa sen enimmäisenä. Nautin siitä niin paljon, ei mitään yleellisyyksiä ja laitteita jotka häiritsee sosiaalista kanssakäymistä niiden kanssa joita voit kattoa silmiin. Ja jääkaappi sekä hella toimi kaasulla! Sitä riemun määrää kun ymmärsin että sain ihan normaalia kahvia, kuumaa vettä vaan kaadettiin suodattimen läpi pannuun, vähän ku manuaalinen kahvinkeitin. Kaikki safka maistui ihan taivaalliselta kun lihatki oli pyöritelty muurikalla.

En muista millon viimeks olisin viettäny aikaa ihmisten kanssa kattomatta kertaakaan puhelinta tai selaamatta Facebookkia. Sen sijasta käytiin soutelemassa, pelattiin korttia, lämmiteltiin saunaa, otettiin pari hassua tölkillistä ilolientä ja höpöteltiin vaan. Sellasta rauhallista ja kiireetöntä, unohdin joka ikisen ongelman siellä.

Kotiin tosin oli sitten tultava, ja täällähän ne odottelee ne samat ongelmat. Sähkötupakin höyrystin alkoi vuotaa. Päätettiin sitten lähteä maanantaina sähkötupakkikauppaan, aivan ihana pieni puoti. Ihan tuossa naapurissa Riihimäellä ja ihan hauska ukko siellä myymässä. Sai maistella ihan rauhassa eri makuja ja päättää mitä haluaa samalla kun aloituspakettia kasattiin. Nyt on tuolla paremmalla puoliskollakin sellanen, josko ei haisis enää niin pahalle kun tulee viereen istumaan. Nyt ymmärrän miksi tupakoimattomat nyrpistää nenää, se haisee ihan kamalalle jos ei ite kisko. Ja kun sitä vaan haistelee sitä ei tekis kauheesti mielikään. Vaan sillon kun on hankala olla tai muuten poikkeeva tilanne.

Huomasin että auton puutteen ja tupakoimattomuuden jälkeen rahaa on yhtäkkiä aika pirusti enemmän. Tuntuu että sitä tulee koko ajan lisää. Se tosin ei auta, että laskuja on kertyny vähän liikaa. Mulla meni hetki sitten liittymä sulki kun ne oli unohdettu maksaa. Tietty maksettiin ne heti kun voitiin. Kaiken piti olla ok, mut kyl ne silti edelleen lähettelee yli satasen laskuja perintätoimistosta. Oon käyny tän taistelun ennenki, ja se päätyy aina siihen että maksa nyt ja me palautetaan rahat sit ku meitä huvittaa. Se tosissaan saa joka kerta kupin nurin, ja tälläkin kertaa sekin yksi laskun perkele päättyi kyyneliin. Mä tunnun itkevän joka ikisestä asiasta, ei tästä tuu mitään sitten ku pitäs kouluun mennä vajaan kolmen viikon päästä. Toivotaan että se tekeminen taas vähän kirvottais sitä halua ajatella vähän positiivisemmin ja lakkais murehtimasta joka hiton asiaa.

Olihan taas pomppiva teksti.. en aio korjata sitä, en yhtäkään näistä. Tää on pitkälti tätä mun ajatuksenkulkua, ei mitään järkeä missään. Kestäkää tai lakatkaa lukemasta.

Myrial kuittaa~

Aamukahvia ja voimakkaita naisia

En tainnu nukkua ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Nukkumaan mennessä vatsaa särki niin järjettömästi, että pelkäsin jos että oksennus tulee. Mä pelkään oksentamista, se laukasee paniikki-itkun ja lisää oksentamista kun näen sen tavaran mitä mun suusta tulee. Siks joka kerta kun mulla on paha olo mua pelottaa. En tosin ajatellut antaa kokonaisvaltaista tietoiskua mun purjoamisesta, joten takaisin siihen uneen. Heräilin aika paljon, en saanu unta ja aamulla unet mietitytti liikaa. Oli pakko nousta.

Näin unta vanhasta ystävästä, joka tosissaan oli mulle ehkä tärkein ihminen siihen aikaan. Se oli nuoremman mun esikuva, kaunis ja itsenäinen. Ei välittäny niinkään siitä mitä muut ajatteli. Näin siitä unta, se oli lopettanu koulun ja tuli Hyvinkäälle opiskelemaan mun kanssa pintakäsittelyä. En ymmärtäny miks, mut en kyllä kysyny. Olin niin onnellinen että näin sitä taas. Sillä ei tosin ollu kämppää, eikä rahaa. Otin sen tähän meidän luokse, ja autoin sen jaloilleen. Se kovapäinen nainen jonka sillon tunsin oli mun unessani niin huonovointinen ja avuton. Mun kävi sääliksi, mut samalla olin vähän onnellinen että kaikista ihmisistä se halusi tulla mun luo. Tää tietysti oli vaan unta, mut tajusin että mulla on ikävä sitä ihmistä. Eikä mulla ole enää edes sen puhelinnumeroa, ei mitään yhteystietoja. Enkä mä varmaan näiden vuosien jälkeen enää kehtais sille mitään laittaa..

Heti kahvinkeiton jälkeen oli pakko avata kone ja laittaa mökät soimaan. Ja kirjottaa. Taisin jäädä koukkuun tähän Spotifyn ihmeelliseen maailmaan. Voisin harkita premiumia, en kestä näitä mainoksia. Ja kirjottaminen keskeytyy joka kerta kun yritän olla tarpeeks nopee ja vaihtaa biisiä ennen kun se loppuu. Tän hetken kuuntelun aikana oon huomannu että suomalainen musiikki menee ränniä alas kovaa vauhtia. Kesäkissat flippaa ja lähetään pämppään, mitä se ikinä tarkottaaki. En kestä hetkeäkään, haluaisin sanoa pari valittua sanaa näille 'artisteille' jotka tällaista kuraa suoltaa eettereihin. En kuitenkaan sano.

Tänään pitäis lähteä mökille. En oikein tiedä mitä ajatella, koska mä tosissani haluan lähteä ja oon innoissani, mut en osaa nukkua muualla kun kotona. Ja vähän jännittää kun ei ole sähköjä. Se tarkoittaa ei akkua, ei kahvinkeitintä, ei jääkaappia. Toivotaan että toi sähkötupakka kestää sen ajan. Sain äidiltä kyllä isomman akun, että sen pitäisi kaiken järjen mukaan toimia kolme päivää. Onneks tää ei ole viimenen viikonloppu ennen koulun alkua, ni ehdin vielä vähän levätä ennen kun sinne kouluun pitää taas mennä. Jotenki tuntuu et kaiken tän stressaamisen ja huolehtimisen kanssa ei oo kerenny nollata ja levätä ollenkaan. Saattaiskohan toi saareen lähteminen helpottaa ees vähän, kun siellä ei pahemmin netissä tule lenuttua ja tuijoteltua laskuja?

Siispä taidan kahvini jälkeen suunnata suihkuun, pakkaamaan ja kauppaan. Kuus tuntia lähtöön ja liikaa tekemistä.

Myrial kuittaa ja toivottaa hyvää viikonloppua~

Jakomielitautinen lapsi

Tänään en oikeen osaa sanoa mitä mä päälimmäisenä tunnen. Tuli sellanen olo aamulla että mikään ei oo oikein eikä mikään tunnu hyvältä. Sellanen puristava ja inhottava. Itkuks se meni, äidille vuodatin siitä ties kuinka kauan puhelimessa. Itkin vaan, vaikka en osannu sanoa miks tai mille. En osaa erotella asioita mitkä saa mut tuntemaan itteni näin nurkkaan ajetuks. Äiti ehdotti tupakkalakkoa. Saattaa olla oikeessa, tänään tuli viikko täyteen.

Mut vaikka kuinka oli toivoton ja onneton olo lähin ulos. Kolmessa sukupolvessa tarkalleen. Oon unohtanu kuinka tärkeä ihminen mummi on, kuinka paljon mä saan iloa sen kanssa juttelemisesta ja olemisesta. Varsinkin nyt kun en ajattele koko ajan että pääsis jo röökille. En nauttinu ajasta siellä niin paljon ennen, koska en halunnu kertoa että poltan. Enkä varsinkaan polttaa siellä. Menin aina enon puolelle paritaloa piiloon ja vedin ku korsteeni. Nyt ei tarvii enää. Tänään en käyttäny ees sähkötupakkaa moneen tuntiin. Seura oli niin tyydyttävää itsessään etten kaivannu nikotiinia, tai edes sitä tapaa. Vaikka mutsi poltti vieressä. Mulla oli hauskaa, vaikka vielä hetki sitten olin itkeny aivan toivottomana. Kai perheellä oikeesti on voimaannuttava vaikutus. Saan jo paljon iloa siitä että nään Soinaa niin usein (serkku se on, mut siskolta se tuntuu), tykkään olla äidin kanssa.. mut jotenkin nyt kun mummi oli mukana ja mutsi ja Soina siinä samalla, niin tuntu etten ois koskaan ollukaan surullinen. Mä oon kiitollinen siitä että voin tuntea näin oman perheen kanssa.

Tästä tais tulla vähän valituskirjan tapainen teos tänään. Vaan mä varotin teitä viimeks. Saatan mennä ajoittain vähän turhan syvälle omiin ajatuksiini, tai ehkä kirjottaa niitä liian avoimesti. Tätä pystyy lukemaan kuka tahansa. Se ei kiinnosta mua tuon taivaallista. Jos tätä halutaan käyttää mua vastaan, antaa mennä vaan. Mä en lopeta kuitenkaan.

Nyt tuntuu jotenkin kevyeltä, hämmentävän kevyeltä. Kaiken tän päivän häsellyksen jälkeen musiikki, Pepsi next tölkistä ja läppäri sylissä jotenkin kruunaa koko päivän. Phil Collins on jotenki iskeny muhun viime aikoina, vaikka ennen en oo sanonu juuta taikka jaata. Väänsin eilen soittolistan, ja huomasin sen loppupäässä olevan rauhallista, lempeetä ja laulupainotteista.. mahtavia naisääniä ja muutama upea mies. Tästä tulee jotenkin helpompi ja rennompi olo kun raskaasta musiikista tai konemusiikista, sellanen et ajatukset vaan leijuu ja haahuilee. Taidan haahuilla kyllä kohta tekemään jotain lämmintä ruokaa tälle päivälle, sitä ei oo vielä tullu kulutettua.

Myrial kuittaa~

Uusi elämä, uusi alku.

Poistin kaiken. Miksi? Koska puolessatoista vuodessa ehtii tapahtua niin paljon ettei aiemmilla päivityksillä ole enää mitään merkitystä. Siis aloitan kaiken alusta.

Olen ollut parisuhteessa nyt kohta vuoden. Aika on mennyt samaan aikaan hitaasti ja liian nopeasti, mutta tiedän, että löysin viimein sen oikean. En osaa selittää miksi, tiedän sen. Viikko sitten hän lupasi tulevaisuuden olevan yhteinen kosimalla. Häillä ei ole kiire, mutta vuosi on jo tiedossa. Yhdessä ollaan asuttu jo yli puoli vuotta, enkä päivääkään vaihtaisi. Kaikki tapahtui nopeasti, mutta sen tiesi että tästä ei enää vaan kävellä pois. Ei kumpikaan meistä aio. Ja se on tietoa, ei toivetta.

Miksi selitän tämän kaiken niin tarkasti? Koska haluan. Koska kirjoittamalla sen ylös uskon sen itsekin. Aionko kirjoittaa yksityiskohtaisempaa suhdeanalyysiä jatkossa? En. Tämä ei ole parisuhdeblogi, vaan mun oma blogi. Kirjoitan siitä mitä mä olen, en sitä mitä muut touhuaa. Ajatuksia, ehkä.. kokemuksia, sanoja. Vaikka täyttä huuhaata, olen haaveilija. Pääasiassa haluan vaan sanoa, että tulevaisuuden teksteissä ei ole teemaa, ei tiettyä aihetta, eikä valmiiksi päätettyjä genrejä. Kirjoitan mitä lystään.

Lopetin tupakan kiskomisen. Huomenna tulee viikko.. huijaan kyllä sähkötupakilla, mut toivon että tutkimukset ois oikeessa. Et se ois vähemmän haitallista. Tää on ollu yks hankalimmista päätöksistä tähän mennessä. Ei isoin, ei merkittävin, ei maailmaa mullistavin. Mut hankalin. Oon aina turvautunu tupakkaan kun ahdistaa, surettaa, pelottaa tai jännittää. Kaikki negatiiviset ajatukset oon tukehduttanu savulla. Nyt mä en oo voinu tehdä sitä. Totuus on, että itku ja kasaan painuminen on jokapäivästä, mutta mä en aio sortua enää. Rahat vois käyttää sellasiin asioihin joista nauttii enemmän. Ja jotka tuo enemmän hyötyä ja iloa ku haittaa.

Raha ei ole mun ystävä. Sanoin heipat uralle taksissa, koska ei ne eurot löytäny mua sieltäkään. Ja esimies oli aika kärjessä listalla ihmisistä, jotka sai tehtyä elämästä helvettiä. Mä päätin tehdä sitä mitä mä haluan. Se tiesi vähemmän rahaa (opintotuki on iso vitsi), mut tunteen siitä että päätän itte omasta elämästäni. Musta tulee maalari. Mä tiedän että musta tulee, rakastan sitä hommaa. Se ei ehkä tee musta ökyrikasta ja arvokasta, mut teen oman osani siitä että ihmisten elintilat on sen maalin tai tapetin verran kauniimpia. Kauneutta ei ole koskaan liikaa, ja mä en vois olla ylpeempi sanoessani että aion omalla käden työllä sitä tänne maailmaan tuoda.

En nyt tiedä saako tääkään yritys kirjottaa tulta alleen. Jos ei, niin se on vaan mun häpeeni. Tuskin näitä puolihulluja tarinoita kukaan lukee muutenkaan. Etenkään kun saan idean kirjottaa yhdeltä yöllä.

Myrial kuittaa~